TAPIO metsästä pyydykset soi

Katekoria: Haltia, metsän eläin

Tiedot:

Tapio, myös tunnettu nimillä halliparta, mesikämmen, Ohto ja karhu on metsän kuningas, tuima haltija, joka hallitsee Tapiolaa honkien siimeksissä yhdessä vaimonsa Mielikin kanssa. Tapiolta pyydetään usein metsästysonne , sillä kuningas on riistanhaltija. Heitä auttamassa on tapion väki, rengit ja piiat sekä metsän henget. Tapiolla on runsaslukuinen lapsikatras, on kolme tytärtä Tellervo, Tyytikki, Tuulikki ja Annikki, sekä kaksi poikaa Nyyrikki ja Hittavainen joista kerron myöhemmin. Metsän kuninkaan, Karhun, uskotaan syntyneen Otavassa ja lasketun kultavaljaissa alas taivaalta. Karhua pidetäänkin suomalaisille pyhänä eläimenä ja sen nimen mainitseminen ääneen oli aikoinaan tabu. Karhu nauttiikin yhä nykyäänkin kunnioitusta ja arvostusta sillä se on Suomessa rauhoitettu eläin. Kaatoluvan saa vain poikkeusluvalla, eikä peijaisiakaan pidetä enään niin paljon kuin vielä keskiajalla.

Joissain kerronnoissa Tapion parta on puun tuohta ja silmät kuin kaksi pohjatonta järveä. Tapio käyttää yllään naava turkkia ja sammalhattua, joita lainaa välistä vaimolleen. Metsän emäntää Mielikkiä on puhuteltava imartelevasti ja kehuskellen saadakseen tältä lahjaksi saalista, sillä emännän työ on pitää metsä siistinä ja kauniina. Mielikki myös lepyttelee miestään Tapiota, jottei tämä tuohtuneena ja huonolla tuulella usuta voimiametsämiesten kimppuun. Mielikki välttelee ihmisten katseita esiintyen joskus vain marjoja poimivana höpsönä vahuksena, ja harva tietää, että metsän ylväs emäntä siinä arvioi tulevaa mustikkasatoa. Mielikki on myös taitava parantaja joka pitää huolen eläimistä ja auttaa loukkuun jääneitä, niinpä tämä tuntee lääkitseviä kasvfja ja hänellä on sopivia rohtoja myös ihmisten vaivoihin, jos joku vain keksii käydä pyytämässä. Mielikin käyttämiä kasveja ovat muun muassa kanerva ja kataja.

Vähänmatkanpäässä Jyväskylästä on Päijänteellä pieni saariketju jonka suurimman saaren Muuraysalon Lullin vuorella sijaitsee niinkutsuttu Tapion altyar ja Lullinvuoren lulat. Alttarin muodostaa kiven päälle asetettu kolmen kannatin kiven varassa oleva toinen suurikokoinen kiven lohkare. Muodostelman arvellaan muinaisten suomalaisten tekeleeksi, mutta teorialla on epäilijänsä esim oliko kivikautinen tekniikka Suomessa niin kehittynyttä että isompi kivi olisi saatu kammettua kannatinkivien varaan. ”Tapion alttareita” on tai saatta olla muuallakin Suomessa.

 

Juhla:

Karhunpäivää on vietetty vanhastaan 13. heinäkuuta Suomessa ja Viron puolella. Silloin on oltava karhulle mieliksi, jotta se ei repisi karjaa. Päivää vietettään välttämällä työntekoa sekä vietävä uhriksi kolikoita mesikämmenelle kallohongan juureen. Päivää pidetään karhun syntymäpäivänä ja karhusta kerrotaan joissain runoissa kuinka ”Ilmarinen on isäsi, Hongatar on emäsi.” Varsinaista tietoa ei karhunpäivän vietosta Suomessa oli. Heinäkuun puoliväli oli kuitenkin vuoden kiireisintä aikaa sillä heinät oli tehtävä. Tästä syystä karhunpäivän keksijänä ja isänä voidaan pitää 1902-1980 elänyttä Kustaa Vilkunaa.

Talvipeijaiset on pidetty kevättalvella, talvihorroksesta heräävän karhun kaatamisen muistoksi. Juhlapäivä ei ollut tarkkaan määrätty. Pesä oli merkitty talvella  ja, kun alkoi olla hankikanto, mentiin karhun luo ja se kaadettiin pesäänsä. Peijaisissa ilakoitiin, laulettiin, juotiin, ja syötiin hernerokkaa karhun lihalla. Perinteisiin kuului myös karhun häät, nuori nainen naitettiin morsiaksi karhulle. Peijaiset olivat kuitenkin vakavat juhlat. Peijaisten tarkoitus oli muistaa kuollutta kuningasta ja lepyttää karhun henkeä. Karhu saatettiin taivaaseen syntyäkseen uudelleen. Karhun pää oli kunniapaikalla juhlapöydässä ja juhlien loputtua siltä irrotettiin hampaat ja se ripustettiin kallohonkaan Hyvästellen kuningas karhumaisesti murahdellen.

Nimipäivä kalenterissa Tapion päivää vietetään 18. kesäkuuta ja Mielikki omaansa 23. syyskuuta. Aiemmin Mielikin on vietetty 16. syyskuuta.

Kansanrunoissa:

Metsänväen nosto:

Nyt otetaan tapio ja pannaan vasemman jalan kantapään alle ja käännytään oikealla kolmasti ympäri ja viimeisellä kerralla pysähtyessä

”vilistetään niin paljo kuin sydämestä lähtee.”

Jalkaa, joka on tapion päällä, ei saa nostaa. Tämän jälkeen luetaan:

”Piessa, tule avukseni,
Väekseni, voimakseni!
Kutsun, tulla tarvitaah!”

Lopuksi samoin kuin aluksikin lausutaan: ”tiiätkö!”

Metsälle lähtiessä:

Pihassa vuolaistaan hopeaa hangelle lausuen:

”Tapio talon isäntä,
Ahti aaltojen kuningas,
Vellamo veten emä,
Salon sinisilimä
piika pikkarainen,
Aja soalis aholle!”

Metsämies lähtee metsälle:

kiertää rauvalla itsensä ja koiransa ja lukee:

”Lähen miehistä metsälle,
Urohista ulkotyölle,
Otan piikkini pinosta,
Otimeni orren päästä,
Otan kolme koiriani,
Viisi villa hänteäni,
Lyön lylysen lumelle,
Kaajan kalhun kankahalle,
Sompasauvani sovitan,
Kahen puolen kalhuistani.

Oi ukko, yli jumala,
Toatto vanha taivahinen,
Saa lunta sauvan varsi,
Kiehittele keihäsvarsi,
Jott’ ois sukset suikiemmat,
Livistimet liukkahammat
Ukon uuvella lumella,
Palvoisen panema vijillä.

Oi ukko, ylijumala,
Toatto vanha taivahainen,
Saata sauvan suoverosta,
Talu takkini polasta,
Saata sille saarekselle,
Sille kummulle kuleta,
Joss’ on kuuset kulta vöissä jne.”

– – ja laulettiin mennessään:

”Lähen miehistä metsälle,
Urohista ulkotöille,
Ukon uuvelle lumelle,
Palvoisen panema vijille.
Hiihata hihasta miestä,
Takin helmasta taluta,
Saata sauvan suoverosta,
Saata sille saarekselle,
Sille kummulle kuleta,
Jossa on kuuset kulta vöissä,
Haavat haljakka veroissa j. n. e.”

ja niin laulain mentiin karhun maille.

Metsän luku:

Lepy lehto, kostu korpi,
Taivu, ainuinen Tapio,
Metän hippa, halliparta,
Metän kultainen kuningas,
Enhän minä oo sinua panna,
Enkä toisen kumppania,
Itse hairauit havultta,
Kaavuit ko’ivun konkelolta,
Lepän lengolta lipesit.”

Karhun vihaa vastaan:

”Misä Ohto synnytelty,
Mesi kämmen käännyteldy?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisten olkapäillä:
Sieldä on maahan laskettuna
Hihnoisa hopeisisa,
Kuldaisisa kätkyhisä.
Neityt Maaria Emonen*
Visko villoja vesillen,
Kapaloita kuondaloita,
Selvälle meren selällen,
Lakeelle laineellen;
Nuoita tuuli tuuvvitteli,
Vein hengi heilutteli
Nenään metisen njemen,
Saloja samoamaan,
Pohjan maita polkemaan.
Ellys pilloja pityö,
Häpeseen hämmendyö,
Emosi sinun epäsi:
Elä sorra sonda reittä,
Koaha majjon kandajata!
Enembi on Emoillen työtä,
Suuri vaiva vanhimmalle,
Kuin poika pahoin tekee,
Lapsi kangein asuu.
Kule sikana sivuhte,
Vierihte vein kalana,
Tule tuvissa tulille,
Ilman Immin tietämätä!”

* Alkuperäinen säe korvautunut neitsyt Marialla, aiemmin ollut ehkä Tuonnetar, Louhetar tai Ilman-Impi.

Karhua pyytäessä:

”Mieleni minun tekisi,
Mieli käyä Metsolassa
Metsän neittä naiakseni,
Metsän mettä juoakseni,
Lihoa lehen alaista,
Kuuta kuusen juurehista.

Kohottelen koiriani,
Jousieni jouvuttelen:
Ota, metsä, mieheksesi,
Urohiksesi, tapio,
Korpi kolkkipojiksesi!
Metsä haisuo havulta,
Mies haisee meen maulta.

Mielikki metsän emäntä,
Tuurikki tytär Tapion,
Väännä vainut vempeleelle,
Tuhku kaarelle sivalla,
Tulla koiran sieramihin
Vilullain kivimaillain,
Säilläin sateillain,
Jotta koiran kohti panna,
Penun julki juttamahan
Metsolassa mieholassa!

Mielikki metsän emäntä,
Tellervo Tapion neiti,
Kun kuulet miun tulevan,
Miehen aimo astuaks
Urohoisessa väessä,
Miehisessä joukkiossa,
Keträä sininen lanka,
Laita kulta kuontaloihin,
Pane vaski vartaloihin;

Keträä sininen lanka
Sinisestä kuontalosta,
Vaskisesta vartalosta.
Veä siitä sininen lanka
Niin läpi salon sinisen,
Josta kulta kuunteloo,
Hopie tilin tekeepi!

Ohtonen, metsän omena,
Mesikämen källeröinen,
Kun sie kuulet miun tulevan,
Miehen aimon astuvaksi,
Kyte kynnet karvoihisi,
Hampaat ikenihisi!

Ohtonen, metsän omena,
Mesikämen källeröinen!
Niin se ohto käänteleksen,
Kun pyy pesäsä päällä,
Rastas raunioissaan,
Vasten miestä valkieta,
Kohin koivun karvallista.

Ohtonen, metsän omena,
Päre jouset, puikko nuolet,
Ampujat ala kätiset!
Minä hiihan hiljallen,
Verkkaselleh vetelen;
Hiljallen on huono käyä,
Sauan voimaton pitää.

Saata tuolle saarekselle,
Tuolle kumulle kuleta,
Josta saalis saatanehen,
Erän toimi tuotanehen!
Harvon on nähty näillä teillä,
Näillä tuhmilla tulilla,
Vaivasilla valkioilla,
Ihmeheks’ on saalis saatu,
Virsiksi Jumalan vilja.
Anna, ainoinen Jumala,

Anna vastaki, Jumala,
Toisteki, totinen luoja,
Näin tässä elettäväksi,
Toisin puuhaeltavaksi!
Niin sillon sanottihin:
Suun syötit, synnyn syötit,
Esivanhemat elätit,
Niin mikset minua syötä
Suun suurilla paloilla,
Herkkuloilla heimokunan;
Mistä suuttu suuri luoja,
Villan antaja vihastu?

Ellös suuttuo, Jumala,
Maan pitäjä, pillastuo!
Toki anna ajallasi,
Iälläni, ajallani,
Pojan polvi päivänäni
Kyllin syöä, kyllin juoa,
Kyllin antoa kylään!”

Karhun peijaiset:

– – – Sittä kuin on tapettu ja lähetään kotiin kulettamaan, niin vestetään pilkkoja puihen, ja toiset lähtevät kulettamaan ja laulavat että:

”Kuin kuulet minun tulevan,
Miehen aimo astuvaksi,
Niin lähe tietä neuvomahan,
Rastia rakentamahan,
Tien vieriä viittomahan,
Vestä pilkat pitkin maita,
Rastit vaaroihin rapaja,
Jotta tunnen tuhma käyvä,
Aki outo tien osoan!”

ynnä muita lauluja lauletaan koko matka ja kotona se tien viittoja ottaa laululla vastaan. Sittä tulee ensiksi etellä pirttiin se, jolla on lakissa karhun huulipanta. Se laulaa että:

”Ole kiitetty, jumala,
Ylistetty, luoja, yksin,
Kuin annoit otson osaksi,
Salon kullan saalihiksi j. n. e.”

Kotiin tullessa oli joku vastaan ottamassa, joka lauloi, että:

”Jokos nyt metsä mielty, korpi kostu,
Taipui entinen tapio,
Kuin laulain tulette,
Hyreksien hiihtelette? j. n. e.”

Sittä kuin ruvetaan nylkemään, kätellään ensin, luvetaan että:

”Anna kättä, käyrän poika,
Hongan oksalla ojenna,
Vaihtakaamme paitojamme,
Nurikaamme nuttujamme,
Anna mulle villa paita,
Ota multa rauta paita,
Rautanen risuissa lujempi,
Kuusikossa kestävämpi.”

Sittä aletaan nylkeä semmoisella veitsellä, jonka tekijää ei tietetä ja luvetaan että:

”Ei ole veitsi minun tekemä,
Eikä toisen kumppalini,
Virossa on veitsi tehty,
Saatu Saksan kaupungissa,
Verka pankossa vejetty,
Läpi kuulujen kylijen,
Läpi suola salmeksien.”

Sittä kuin on nyletty, sanotaan:

”Pohjan on kyyttö kynsi,
Kyyttö kynsi, luu hamura,
Vanu kynttä kymmenisen,
Vanu kynttä kymmen kunnan
Pohjois puolella jokea,
Päivän puolella mäkeä,
Juurella nyrynärehen.
Ota sieltä, otsoseni,
Kynsiä kynsien sijahan,
Paita pakasta parahin,
Halusimmat hampahista.”

Sittä pää pannaan ensimäiseksi kiehumaan ja keittäissä lauletaan karhun virsiä. Päätä syyvessä lauletaan ja metsään viijessä lauletaan.

– Se kaikki tehään metsän haltijan mieliksi, ettei Tapio vihastuisi, jos on elukka karjasta katonnut.

Karhunkallo riitti:

Koska karhu on pyydetty ja kotiin tuotu, lauletaaan:

”Kuin minä mänen metälle,
Taikka Tapiolaan,
Kuuna paistaa kuusen oxa,
Päivänä petäjän kerkät.
Mäntyäni Mehtolaan,
Taikka Tapiolaan,
Minä hiihan hiljalleen,
Verkkasilleen vetelen,
Salakettä sauvaillen,
Kummun kultaisen sisälle.
Sitä maata mainitaan,
Jossa saalis saatasi,
Verestä vedetäsi.
Eipä miesten muidenkaan
Ole sulkku sukkarihma,
Hopeesta housun nauhat,
Jalan heitto hempäämpi,
Kulma karvat kaunihimmat,
Mäntähissä Mehtolaan,
Taikka Tapiolaan.

Hiihata hihasta miestä,
Takin helmasta taluta,
Saata sillen saarexellen,
Josta saalis saatasi.
Vestä pilkat pitkin puita,
Ristit raitaan rakenna,
Tuosta tyhmäkin tulisi,
Ovtoki osailleis,
Mujden miesten mehtimaillen,
Urosten eri sioillen.
Ej o’ meidän mihissäni,
Taikka meidän uroissani
Mäniätä Mehtolaan,
Taikka Tapiolaan.

Kuoleet ovat orava koirat,
Mehtä miehet vanhenneet,
Saavat jouset jouten olla,
Koirat kauvan kuivahilla.
Mieleni minun tekisi,
Aivoni ajattelee,
Männäxeni Mehtolaan,
Taikka Tapiolaan,
Juovani metän olutta,
Metän mettää maistaaxeni,
Kuuta kuusen juurihista,
Talven maanutta talia!. – –

O, Jumala, jongka annot,
Jot’ ej syödä laulamata,
Päätä puuhun kantamata.
Mehtolasta me tulemma,
Taikka Tapiolasta,
Mehtä meilen merkin anto,
Taikka taikasi Tapio,
Mehtolaan mäntyäni.”

Päätä ja kämmeniä tulelle vietäissä lauletan:

”Läckämästen, käukämästen,
Käukämme kären tulille,
Nocka-linnun nuotiolle.
Kolmet on koukkua kodassa:
Yxi koukku rauta koukku,
Toinen koukku vaski koukku,
Kolmasi hopea koukku.
Käu kohta kolmanteen,
Hopeaiseen hyvään,
Olemaan orren alla,
Lengolle lepäämään!
Meill’ on mehto kiehumassa,
Havu lintu hautumassa,
Koppelo kopajamassa.”

Keitettynä viedään astiassa pirtiin kodasta:

”Jo on kocki kotaan kuollut,
Kokin pojka porstuaan,
Liha suuhun, luu käteen,
Veihti pickunen pijoon.
Ohtoseni, lintuseni,
Mesikämmen kaunoseni,
Käu tänne käpeen kengin,
Sukin mustin muhjuttele,
Jo o’t viikon vilussa ollut,
Kauvan kaihessa siassa;
Läckämästä lämpöseen,
Käukämme ala katoxen.”

Kysytään oven takaa:

”Jok’ on sillat siivottuna,
Joko lattiat lajastut,
Joko pengkit pyhittynä,
Kamalat koroteltuna,
Pöudät kullin keänältynä,
Hyvän tullessa tupaan,
Astuisa aika miehen?”

Tuvasta kuuluu vastaus, ovi avataan:

”Jo on lattiat lajastut,
Jo on sillat sivottuna,
Jo on pengkit pyhittynä,
Kamalat koroteltuna,
Pöudät kullin keäneltynä,
Hyvän tullessa tupaan,
Astuissa aika miehen.”

Se tarkoittaa että lihat saa tuoda:

”Ellos vaimoja varoo,
Hilkku-päitä himeille,
Jo on vaimot valkeena,
Poijat puoli-saapaassa,
Tyttäret tina siloissa,
Hyvän tullessa tupaan,
Aika miehen astuissa.”

Lihat laitetaan pöydälle:

”Panen puulle puhtaalle,
Lasken lauvallen hyvällen:
Laudat kaikki laulamaan,
Ickunat iloihtemaan,
Hyvän tultua tupaan,
Astuuta aika miehen.”

Kun pää erotellaan ja liha irroitetaan:

”Nytt tässä tulee – – –
Lujen luuskeet, päjden paukkeet,
Hammasten hajotus vuoro!”

Kun kallo on kaluttu, se ripustetaan honkaan.

”Läckämästen, käukämästen
Kultaista kujaa myöten,
Hopeesta tietä myöten,
Joss’ on sillat silkin pantu,
Sillat silkin, suot sametin,
Portit mustan pannan kansa.”

Kallo on ripustettu honkaan:

”En minä pane pajuun
Engkä raitaan rakenna,
Panen puuhun puhtaaseen,
Hongkaan hyvään puuhun,
Petäjään kaunoseen,
Istutan itään rinnon,
Kalten kaarna pohjoiseen.”

Kaikki osallistuvat, lauletaan:

”Tuone heitin heijoseni,
Heitin mieli pettäväni,
Heitin kuuta kahtomaan,
Päjvää ihaamaan,
Istutin itään rinnon,
Kalten kaarna pohjoseen.”

Karhun emuun kiittämnen:

Kati kaunis ilman tyttö,
Kohussais kouvon kannoit,
Pehussais emu.
Kussa ennen Ohto syntyi?
Maan navoilla, suon navoilla,
Mesisillä mättäillä.
Etpäs muor olluna,
kuins et pikoa pitänyt.
Taukutan tinaisen naulan
läpi luijen leukaluisten,
läpi kielis lihaijen,
Ylinäisin ylänämäta,
Alimaisen alenemata,
lihan piilin pystymätä.
Suis lukko lukihten,
Painan palkineen.
kätke kynnet karvoisi,
hampahaisi ikenähisi
tekemästä pahoa
tenä kiesuxen kesänä.
Siinä Syöjäjä syntyi,
Kaivaja kasvoi
Hivuxista Hiieneltä,
Hapsista pahan imeisen.
Tuonema sinun manoan
Yli yhexän meren,
Meren puolen kym̄enelle.
Ota korp kuuset sauvoixens,
Vesi haot venexäns!
Tuonema sinun manoan
Pilven pitkän reunaan,
Jossa on hepo tehnyt varsoja,
Sielä on varsa kuollut,
Sielä sulle on luitonta lihoa,
suonitointa pohkeata.