Katekoria: haltia, veden elävä
Hyvällä onnella Ahti kurkistaa aalloista.
Kuva: Wikimedia Commons
Tiedot:
Näkki eli Ahti aaltojen kuningas, veen isäntä jonka Elias Lönrott uudelleen nimesi Ahtoksi, on kalojen ja hylkeiden kantaisä. Mytologian Ahto on vedessä elävä haltia, joka täyttää verkot kaloilla, toi kalaonnen ja suuttui jos kävi kalavarkaissa. Pääasiassa rättihattuinen, ruohopartainen ja hyljettä muistuttava veden haltija esiintyy enimmäkseen loitsuissa, mutta vain melko harvoin. Muuksi asuksi kuvataan joskus vaahtovaippaa, ruokopaitaa ja niinihousuja. Ahdin vaimo on yhsi vellamo neidoista, itse Vellamo eli Aallotar. Vellamo pitää huolen vesien kaloista, huolehtii rantojen puhtaudesta ja auttaa kalastajia paimentamalla kalat verkkoon. Yllään Vellamolla on sininen lakki mutta muutoin hän pukeutuu kuin miehensä. Aamuisin Vellamon saattaa nähdä nousseen kallioluodolle sukimaan hiuksia anuringon nousun valossa. Ahdin puolisolla on myöskin mustaa hiehokarjaa, josta luovuttaa hiehojaan vain niille jotka osaavat kutsua niitä nimellä.
Jos kun saa kaloja ja laitat ne kiehumaan tulelle, pitä otta kolmesti keitosta vaahtia enne sen maistamista ja viedä veteen josta sen on saanut. Lepyttääkseen Vellamoa on sanottava:
”Veden entinen emäntä
Anna vetesi viljaa
Pyytäjälle pyydyksestä
Minä annan tuosta sulle.”
Vaahti viedään Vellamolle maistiaisiksi, mutta on palattava heti kotiin taakseen katsomatta.
Vedet ovat Ahdin valtakuntaa eikä sen takia ollut sopivaa uida vaarallisesti tai metelöidä veneessä ettei vedenväki kuten Vetehiset ja Vellamoneidot suutu. Veden väellä uskotaan olleen myös paha tapa houkutella varomattomia mukaansa ja hukuttaa heidät aaltojen alle. Vedenväestä lumoavan kauniita ovat kultakutriset vellamo neidot, joita sankari heerokset kuten Väinämöinen yrittää saada vellamon neidon onginta -runossa kiinni. Usein vellamon neidot osasivat varoa jäämästä kiinni pyydykseen. Ahdilla on kartano syvällä merenpohjassa, ja kartanolla on aidalla ympäröity suuri puutarha jossa vedenväki ilakoi ja viettää aikaansa. Joskus Ahdin alaiset vedenhaltijat saattavat tapella reviireistään, esimerkiksi lammenhaltija saattaa häätää järvenhaltijan reviiriltään. Tällöin järvenhaltija ottaa ihmisen muodon ja pestautuu ihmisille rengiksi saadakseen aseen jolla jakaa oikeutta ja häätää tunkeilija pois reviiriltään.
Ahdin valtakunnan toivotuimpia kaloja on hauet ja ahvenet joita veden haltijoilta pyydettiin usein, koska verkkoon ja ja koska onkeenkin. Suopealla päällä ollessaan veden väki saattaakin tarjota onkijalle hyvänkin saaliin, mutta suuttunut vedenväki saattaa tartuttaa vedestä tauteja. Kalamiesten kannattaa kuitenkin varoa vetehisiä, räpyläjalkaisia ja lahnansuomuisia vedenhaltijoita. Vetehinen saattaa naamioitua tukiksi, hylkeeksi ja haueksi vetäen uhtinsa arvaamatta syvälle vedenalle hykyksiin jolloin uhri muuttuu vetehiseksi. Vetehinen vaanii monesti syvänteen reunalla tai avannossa jos onneton ihminen on avannon hakannut sen kodin ylle. Jos vedestä onkii taas liikaa kalaa alkaa vetehinen nurista ja nousee pintaan. Silloin sitä on näpäytettävä nenälle koputtamalla kolmesti veneen laitaa ja muistutettava että saalis on luvalla saatu. Jaloissaan vetehisellä on jokapäivä uudet tuohivirsut, ja jos se sattuu hajamielisenä tai kiusallaan jättämään ne rannelle ihmisten otettaviksi jolloin kengät vievät väkisin ottajansa veteen eivätkä ne lähde jalasta ellei ottaja uhraa nuorinta lastaan vetehiselle. Vetehinen on varsinkin mieltynyt nuoriin ihmistyttöihin joista tekee itselleen piikoja kotitaloustöihin. Piioiksi annetut tytöt puolestaan mieltyvät vetehisiin eivätkä suostu lähtemään pois vaikka haettaisiin. Vetehiset kuitenkin myöntävät hyvän saan ja kalastus onnen jos näille jöttää arvokkaita esineitä kuten hopeasormuksia ja kultakolikoita aarteeksi.
Juhla:
Kalastuskauden aloituksen juhla. Jos tahtoo saada paljon kaloja, mennään järvelle ja tehdään kalavala toukokuun ensimmäisen sunnuntain vastaisena yönä. Sitten tehdään hako jolla pyydetään kaloja ja tehdessä lausutaan yhdeksän kertaa sanat:
”Mato kalalle, kala minulle,
mato sinulle, kala minulle,
pää itte perkeleelle,
ruo’ot mustalle pirulle.”
Tullaan pois järveltä eikä katsota taakse vaikka minkälaista jyminää kuuluisi. Sen jälkeen saa kaloja niin paljo kun haluttaa.
Perjantai oli Ahdille erityisesti pyhä päivä, silloin ei saanut onkia eikä mennä verkoilla. Mitään erityistä juhlaa ei ahdin kunniaksi kuitenkaan juhlittu. Ahtia saatettiin siitä huolimatta kunnioittaa päästämällä Nuotta rikkeistä, eli kun mentiin pyytämään kalaa tai sitten hulje metsälle. Tämä tapahtui uhraamalla Ahdille tulen ja sitten pyynnin jälkeen hopealastuja.
Nuotan päästö
Tehään leppälautta järvelle tahi joille, ja sen lautan päälle tehään tuli vein kulettamista puista ja kesuveen kannon palasista, ja sen tulen päällä savustetaan nuotan perä ja kuletetetaan kolmasti tulta läpi perän. Sittä mennään vetämään nuottaa, ja se tuli heitetään sen lautan päälle sinne järvelle, vieköön tuuli, minne tahtoo. Sittä kuin on ensimäinen apaja veitty – ja kaloja nostaissaan sanotaan, että:
Sieltäpä vesi vereksiäsi,
Ahti aimo antijasi –
Ja siihen kohti, josta perä (kalat) nostettiin, vuoltaan hopeata ja sanotaan:
Ota, Ahti, kultijani,
Huohtavia hopeitani!
Nämä on kullat kuningasten,
Hopeat on hovilaisten;
Isäni ikihyvät,
Vanhemmat varustamat
Nimipäivä kalenterissa Ahdin päivää vietetään 21. kesäkuuta ja Vellamo omaansa 3. joulukuuta.
Kansanrunoissa:
Kalevalasta viidesviidettä runoa
Kalevala on Elias Lönruttin työstämä ja toimittama eepos, se kuitenkin perustuu vanhoihin kansanrunoihin joita Lönrutt keräsi runonkeruu matkoillaan ja joita tavoitti kansallisarkistosta. Viides viidettä runossa Väinämöinen soittaa kannelta ja koko luonto tulee sitä lumoutuneena kuuntelemaan.
Ei sitä oloista ollut,
ei ollut ve’essäkänä
evän kuuen kulkevata,
120 kalaparvea parasta,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Uipi hauit hangotellen,
ve’en koirat vengotellen,
lohet luo’oilta samosi,
siikaset syväntehiltä.
Säret pienet, ahvenetki,
mujehetki, muut kalatki
rinnoin ruokohon ajaikse,
130 rantahan rakenteleikse
virttä Väinön kuulemahan,
soittoa tajuamahan.
Ahto, aaltojen kuningas,
ve’en ukko ruohoparta,
ve’en kalvolle veäikse,
luikahaikse lumpehelle;
siinä kuunteli iloa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
”En ole mointa ennen kuullut
140 sinä ilmoisna ikänä,
soitantoa Väinämöisen,
iloa ikirunojan!”
Sisarukset sotkottaret,
rannan ruokoiset kälykset,
hiipoivat hivuksiansa,
hapsiansa harjasivat
harjalla hopeapäällä,
sukimella kultaisella.
Saivat kuulla äänen ouon,
150 tuon on soitannan sorean:
sulkahti suka vetehen,
haihtui harja lainehesen.
Jäi hivukset hiipomatta,
tukat kesken suorimatta.
Itseki ve’en emäntä,
ve’en eukko ruokorinta,
jopa nousevi merestä
ja lapaikse lainehesta;
ruokorintahan rivahti,
160 väännäikse vesikarille
tuota ääntä kuulemahan,
soitantoa Väinämöisen,
kun oli ääni kummanlainen,
soitanto ylen sorea.
Se siihen sike’in nukkui,
vaipui maata vatsallehen
kirjavan kiven selälle,
paaen paksun pallealle.
Vedestä sairastuessa
Kun ve’essä tarpoo ja sattuu lankiemaan taikka putoaa jäihin, jotta pelästyy, niin ve’estä nousoo, jotta tuloo kipiäksi. Aletaan tuumata, jotta eiköhän siitä ve’estä hinkautunut, kun siinä pölästyi. Siitä kumarrutetaan sille suunnalle, missä on pelästynyt kolme kertaa ja sanotaan:
Meren kultani kuninkas,
Meren Ahti armollini,
Liinaparta, ruokoparta,
Niisihousu, Milma possi,
Kun ma lienen loatin’,
Veärin ajatellun’
Siun koissa käyessän’.
Ota pois omat hyväs’,
Anna pois omat pahani!
Mie läksin kullan muutteluh,
Hopien vajehteluh.
Teälä kultas’ kuluu,
Hopies’ happenoo.
Jykiet on pitoa,
Vaikiet on kantaa.
Ota pois omat hyväs’,
Anna pois omat pahani!
Ota pois omat ruskiet veres’,
Anna pois omat valkiet vereni!
Kolmitsi kumartoo ja kolmitsi sanoa tämä poslovitša. Kutsutaan avuksi ve’en prossittaja. Se kumarruttaa ja poslovitsat lukee. ( poslovitša = ns matriarkka )
Jos kalma on tarttunut veistä ja on saanut olla kolme vuotta, niin siihen on tarttunut muita lisäksi: kiroja, hevoskalma, metän nenä y. m. ja on voinut jo muuttua kalma koiksi, niin se ei lähe muuten, kuin pitää sauna lämmittää. Se lämmitetään ukkosen särkemillä, tuulen kaatamilla ja vein kulettamilla puilla ja hautuu maalta otetaan vanhoja arkun lauvan palasia. Ne pannaan sinne saunan uuniin ensimäiseksi. Vasta tehään yheksän eri puun oksista. Vettä otetaan koskesta. Vaan sillon kuin otetaan vettä, niin pitää vein haltia (väki) ottaa avukseen. Se otetaan semmoisesta paikasta kosken alla, jossa vaahti kuplat pyörii vein päällä, niin otetaan semmoisesta pyörteestä, jossa vaahet pyörii myötä päivin. Vuoltaan hopeata ensin siihen pyörteeseen ja sanotaan että:
Ukko kultanen kuninkas,
Vein ahti armollinen,
Ahti aaltoen isäntä,
Sata hauvan hallitsia,
Tule minun turvakseni,
Voimaksi vähä väkisen,
Miehen nuoren miehueksi!
En sinua tyhjin taho,
Enkä paljolla palkalla,
Paha on orja palkattaan,
Paha paljon palkan kanssa.
Ota nyt kullat kuppihiisi,
Hopeat vakkahaasi!
Kullalla mie kuikuttelen,
Hopealla houkuttelen;
Nämä on kullat kuun ikuset,
Päivän polviset hopeat.
Sairaan pesuvesi viijään takasin järveen ja siinä samassa kumpasellekki veden haltijalle valetut tinat ja sanotaan, että:
Vein ukko ruohoparta,
Vein kultanen kuninkas,
Vihanta vetinen vaimo,
Vein ahti armollinen,
Tulin kullan muutantaan,
Hopejan vajehantaan.
Sinun on kultasi kuulusammat,
Hopejasi huolovammat.
Ota nyt kullat kullistasi,
Hopejat hopehistasi;
Nämä on minun raskaat pitää,
Paljon painavat kantaa.
Veden väeltä apua pyytäessä
Vein väki otetaan sillälailla [- -] niin siihen kosken pyörteeseen lyyvään sillä hevosen pääluulla kolmeen kohti ristiin ja sanotaan, että:
Vein ukko ruohoparta,
Vein kultanen kuninkas,
Vein ahti armollinen,
Avukseni, armokseni,
Väjekseni, voimakseni,
Tujekseni, turvakseni
Kaikkija väkijä vastaan!
Tietäjäksi tuleminen (kaste)
Lapselle jos tahtoo tehä konstin, että tulisi luonnokas, niin ennenkuin joutuu kolmen yön vanhaksi ja kuin ei ole pappi eikä kukaan siunannut, niin otetaan kosken alta järämästä (lampareesta, jossa on tyyni vesi) vaahtea semmoisesta pyörteestä, joka pyörii myötä päivin, sitä kauhalla kolmasti otetaan astijaan, vaan sittä yksi kerta takasi pannaan, sanotaan että:
a. Nouse neitinen norosta,
Hieno helma hettehestä,
Koskesta kovimmat miehet,
Väeksi vähän urohon,
Miehen pienen miehuoksi!
Anna mulle rauta takki,
Rauta takki, rauta lakki,
Rauta hattu hartijoille,
Rauta kinttahat käteen,
Rauta saappahat jalkoin,
Joilla astun hiien maita,
Maita lemmon leyhyttelen,
Ettei pysty noijan nuolet
Eikä velhon veitsirauvat,
Ei asehet ampumiehen
Eikä tietäjän teräkset.
– – ja jos tahtoo lapsestaan semmoista, joka ajatuksillaan ja luonnollaan voi pahaa tehä, niin pitää ottaa ”vaahtea” vettä semmoisesta pyörteestä, joka pyörii vasta päivin. Samalla tavalla otetaan vesi ja vaahti kuin etellä ke[r]rottiin, vaan ei mainita Jumalan nimeä, sanotaan:
b. Vein ahti aimo poika,
Vein kultanen kuninkas,
Väekseni, voimakseni,
Väeksi vähän urohon j. n. e.
Kalastus loitsuja
Nuottamiehet kuin menee ensikerran vesille, niin ottaa koskesta kolme kiveä; ne pujetetaan perän läpi sillä paikalla, josta lähetään laskemaan nuottaa järveen. Pujottaissa sanotaan:
Veen ahti armollinen,
Veen on kultainen kuninkas,
Nosta ruotoinen rovelo,
Kanna kalanen karja
Kalasesta kaartehesta;
Tuovos erät tuonnempoa,
Kala erät kauvempoa,
Ei katehen kattilasta,
Vihan suovan sormen päästä.
Lasken verkkoni vesille,
Hauvin saajan saamahille;
Tuovos aika ahvenia,
Kyllin kyrmyniskaisia,
Päivän paistamattomia,
Hiekan hieromattomia.
Sitten ne kivet heitetään järveen uhriksi veten haltijalle, niin tulee olemaan mielissään veten haltia. Nuottamiehet kuin lähtevät keväällä ensikerran nuotalle, niin vuolevat hopeaa ensimäiselle apajalle ja sanovat:
Veen emo, veen iso,
Veen kultainen kuningas,
Veen on ahti armollinen,
Veen on valtikat väkevät,
Nostap’ on ruotoinen romento,
Kankie karja kalainen
Minun nuotan nostimille,
Lanka paklan laskimille,
Jotta saaha saalihiksi
Viljaistenkin, vaivaistenkin,
Orpolastenkin osalle.
Jos pyyetään isoa haukea luetaan:
Soua, soua, soutajaisen’,
Veteles, vetelijäisen’,
Lase verkko venikin suilla,
Satasilmä salmen suilla!
Anna, Ahti, suuri hauki,
Tahi kaksi pienempäistä!
Anna suolet soutajalla,
Peän perän pitelijällä,
Maksat moalta katšojalla,
Ohkot koissa uuttajalla,
Keskimurun keittäjällä,
Peän perän pitelijällä,
Häntäjouhet joutavalla,
Sappi ilman istujalla!
Kun menee kalaan esim. Onkimaan jollekin umpilammelle on sinne mentevä kenellekään asiasta mitään virkkamatta ja sitten lammelle tultua onkimaan ruvetessa vuolaistava kolme vuolua jostain hyvin vanhasta vaskirahasta leipä palaseen, joka viskataan veteen ja lausutaan:
Tässä on lahja veden emännälle.
Ennenkuin ryhdyttiin onkimiseen, sylkäistiin kolmasti koukkuun ja heitettiin onki veteen. Samalla piti lausua kalamiehen sanat, jotta kaloja saataisiin runsaasti. Sanat olivat seuraavat:
a. Ahti aaltojen isäntä,
Vellamo ve’en emäntä,
anna miulle’ ahvenia,
pistä piikkiselkäsiä
avarasta aitastasi,
alta aaltojen süvijen,
lakkapäisten lainehije!
Tule ahven akkalasta,
tule särki särkijärveltä,
väkärauta viäntämää,
siimo suoraks vetämää!
(Väkä viäräks, siima suoraks,
väkä viäräks, siima suoraks,
ptui sylkäisy, kala oŋkee!)
b. Ahti aaltojen kuningas,
Vellamo ve’en emäntä,
aja kaunis kala karja
minun onken ottimille,
väkärauvan veäntimille.
b. Ahti aaltojen isäntä,
Vellamo veren emäntä,
anna mulle ahvenia,
selkä pitkä-piikkisiä
avarasta aitastasi,
alta aaltojen syvien.
(ptui, ptui, ptui, kala oŋkee!)
Kalavesi jos on pilattu kokonaisessa järvessä, niin jos siitä järvestä lähtee koski tahi joki, niin juhannus yönä alasti otetaan kattilaan vettä sen lähtevän kosken niskasta ja kannetaan sen kosken niskaan, joka laskee siihen järveen, ja siten muuttuu siihen järveen uusi vesi, niin haltia leppyy. Sittä kuin ensimäisiä pyytyksiä ruvetaan panemaan, niin vuoltaan hopeata siihen veteen ja sanotaan että:
Vein ahti, vaahti paita,
Meren ukko, ruokorinta,
Anna mulle antimesi,
Vetisen pihan väkeä,
Alla aallon asuvia!
En minä ilman taho,
Kenkiksi en kuihuttele,
Kullalla mie kuihuttelen,
Hopealla houkuttelen,
Antimillani anelen,
niin leppyy veten haltija.
Vesillä matkustaissa jos tuuli yltyy kovaksi, niin heitetään mereen kolme pientä kiveä, joita aina pitää varalla olla veneessä ja silloin kuin kivet nakataan, niin sanotaan että:
Ahti, aaltosi aseta,
Veen kuningas, kuohujasi,
Nouse kourin kuohun päälle,
Sylin aalloille ylene
Kuohuja kokoamahan,
Aaltoja asettamahan
Eestä purren purjehisen,
Tieltä honkasen venosen,
Ettei syytöntä syseä,
Vijatonta vierettele,
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi siikasille,
Veljeksi veen kaloille.
Sittä jos päästään onnellisesti rantaan, vuoltaan hopeata, kuparia ja tinaa järveen, niin veten haltia vastakin tottelee eikä hukuta.
Hyljettä pyytäessä
Hyjettä on puhuteltava kauniist sillä se on Ahdin sukua.
a.Hyle hytty, rasvamytty,
Veen Ahti armollinen,
Kui se kasvoit kaislikossa,
Meren mustassa muassa,
Somerossa suorduvissa,
Heliässä hiekkasessa,
Meren mustassa muassa,
Meren vaahen valgeas:
Sinne se viso vihhais
Lohen pyrstöille punasen,
Havve suuri hartioille.
b. Hylehytty, rasvamytty,
Vien kaunoinen kalainen,
Vien Ahti armollinen,
Pursto tuo lohipunainen,
Hauven suuren haltiainen,
Hiekoilla helisevillä,
Someroilla juoksevilla.
Et sie silloin suuri ollut,
Konsa kasvoit kaislikossa
Meren mustassa muvassa,
Meren vuahessa vajosit.
Kyl mie tiijän siun kottiis,
Kultanen siun kottiis
Hopiainen huoneheis,
Vaskinen elomajas,
Kalanluinen kartanois.
Näkille eli Ahille
Kun mennään uimaan, niin pannaan messinkivyö veteen, sitä varten ettei Vellamo eikä Ahti saa heitä viiä, ja jolla ei ole vyötä, niin se panoo puukon, ja jos ei satu kellekään puukkoja eikä vyötä, niin pannaan joku rautanaula taikka äimä maan ja veen rajaan. Lapset sitte kun mänövät uimaan niin sitte yhdeksän kertoa viskataan vettä järvestä maalle ja sanotaan:
”Hyi, Näkki maalle,
Minä järveen!
Näkki rauan raskuseksi,
Minä lehen kevyseksi.”
Jos ei ole rautaa sitte viskataan, niin sitte kolmasti nostetaan suosavea järven pohjasta maan päälle, jossa on polveen asti vettä, ei sen matalammalta. Kun pois tulee:
”Näkki järveen, minä maalle,
Kuninkaan raha veteen.”
Ja sitte jos jotakuta miestä tai poikaa sattuu Näkki viemään, niin sitte huutaa että:
”Näkki elä miestä vie”,
(jos ei siitä ole apua) niin:
”Ahti elä miestä vie”.
No sitte jos tyttöjä vie, niin huutaa:
”Näkki elä tyttöjä vie,
Ahti elä tyttöjä vie”.
Jos tästä ei ole apua niin sitte huutaa joku vanhosta miehistä, on semmonen, joka sanoo että ”tuokoa minulle lahnan konkkaruota, nyt näkki vie miestä, että minä siihen loihin”. No sitte ne siihen loihtoo:
”Lahnan suusta, lahnan luulta,
Lahnan kaikesta halusta,
Elä Näkki miestä vie!”
Ja sitte siihen loihetaan muita loihtuja vielä ja puhalletaan siihen lahnan konkkaruotaan ja se heitetään järveen, että Näkki survasoo veen päälle imeisen, kun se rupeaa viemään.
Jos haluaa mennä lyhyemmän kaavan kautta. Uimaan mennessä luettava:
Vetten tütti, vetten tätti,
Vetten Ahti autuas,
Tule töitäs tuntemaa,
Ettes pahoin tee! – – –
Anna mulle rauhaa ja lepoa!
Otethaa ku mennää uimaa kolme kiveä maalle ja sanotaa sanat, ja ku tullaa maale (uimasta), niin nakhataa ne kivet järvee.
Jos näkki huutaa: ”– Aika joutuu, vaan ei joudu mies!” niin sen kuullut on kuoleman oma, koska häntä on kutsuttu.
Olisiko Vellamo veen emonen kivellä istumassa?
Kuva: Wikimedia Commons
Vellamon neidon onginta
Siinä onki Väinämöini
Nenässä utuisen niemen,
Peässä soaren terhelisen.
Vapa vaskine vapisi
Onkiessa Väinämöisen.
Hopiainen siima siukui.
Onki kultanen kumotti.
Lohi puuttu onkeheni,
Kala kirja koukkuhoni,
Veti lohen venosehensa,
Talu talkapohjahansa.
Katselouvi, keäntelöyvi,
Ei tunne kaloa tuota:
Suomuton olis lohen kalaksi,
Halii olis haukiseksi,
Vyötön Väinön tyttöseksi,
Peä-rivaton neitoseksi.
Siitä vanha Väinämöini
Ittepä noin sanoiksi virkki:
”Veits’ on vyöllä Väinämöisen,
Kattil’ on sepon pajassa,
Lohi on leikkajellakseni,
Kala palstoin pannakseni,
Murkinaiseksi muruksi,
Soatronaiseksi saroiksi.”
Lohi loiskahti merehe,
Kala kirjo kimmertihi,
Kala noin sanoiksi virkki:
”Oh, hullu, hulluuttasi,
Vähä mieli, miehuuttasi!
Tietäjä olit ijänikuine,
Virren portto polvuhine,
Tuota et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä.
Ahin lasta ainuota
Allolla yheksännellä,
Kupahalla kymmenellä.
Empä mie ois siulla tullut
Lohin leikkaellaksesi,
Kalan palstoin pannaksesi;
Miepä oisin siulla tullu
Pirtin pienen pyyhkiäksi,
Taikinan taputtajaksi,
Suuren leivän leipojaksi.”
Siitä vanha Väinämööni
Painaa mielensä pahakse,
Sylin syttähih mereehe,
Kämmenin on laineheese.
Siellä on kulki kuusi vuotta,
Seuloi seitsemän keseä,
Kulki kuusissa hakona,
Petäjissä pölkyn päänä.
Siellä tuuli tuuitteli,
Ilman lieto lekutteli,
Sata haavoa oli urossa,
Tuhat tuulen pieksämässä.
Siitä pohjustihe pohjasella,
Siitä pohjustihe pohjasella.
Halli haukkuu Pohjolassa,
Perän peltohon syväähe,
Hännän maahan torkutellen.
Oli neiti Pohjolassa,
Impi kylmässä kylässä.
Siitä Pohjolan emäntä:
”Mene neiti katsomaahe,
Ei halli valetta hauku,
Linnan lukki luiskuttele.”
Neiti meni katsomaahe:
Itku kuuluvi mereltä,
Ei ole itku lapsen itku,
Eikä itku vaimon itku,
Itku partasuun urohon,
Jouhileuvan juorettelu.
Siitäpä Pohjolan emäntä
Koprin helmansa kokosi,
Käsin kääri vaattehensa,
Siitäpä juoksi joutusasta,
Pikasesta piiretteli.
Siell’ oli vanha Väinämöni,
Tietäjä iän ikuini,
Virren portto polvehuini,
Siitä kuljetti kotiihe,
Syöttelövi, juotteloovi,
Palall’ on parenteloovi,
Haavojaki hauteloovi.
Suvuksensa toivoi miestä suurta,
Vävyksensä Väinämöistä.
